Kohti tuntematonta…

Vuonna 2014 itsenäisyyspäivänä kauheassa krapulassa en olisi pystynyt kuvittelemaan, että minä olisin osa erästä suomalaista eeposta, Tuntematonta Sotilasta… Kertaan kahden vuoden projektin vaiheet ja omat näkemykseni tähän merkintään.

VUOSI 2015

Alkuvuodesta 2015 kavereitani pyydettiin tulemaan teatteriryhmä Nimettömien harjoituksiin. Kyseessä olisi suomalainen eepos, Tuntematon Sotilas. Kiinnostuin projektisti kuultuani kavereideni kertomia tarinoista ensimmäisistä harjoituksista. Vielä hetkinen saatiin odotella roolijakoa, mutta siitä huolimatta kävimme satunnaisia kohtauksia näytelmästä. Pääpaino oli ryhmäytymisessä. Roolijako julkistettiin alkukeväästä. Uskoin päätyväni pieneen rooliin rivimieheksi. Sain kuitenkin suuret saappaat, tai näin ainakin minulle uskoteltiin. Ohjaaja antoi minulle majuri Sarastien roolin. Kyseistä hahmoahan oli näytellyt muuan tuntemattomuus: Tauno Palo. Vielä tuolloin itselleni Tuntematon Sotilas ei ollut kovin tuttu. Ainahan se oli pyörinyt taustalla, mutta muuten en ollut kyseiseen teokseen perehtynyt. Muistin virkistämiseksi katsoimme kaveriporukalla itse leffan.

Kävin tuolloin vielä lukiota. Nimettömien takia jouduin siirtämään sen taka-alalle. Aikaa ei yksinkertaisesti ollut. Sainkin asiasta kuulla kunniani, tosin aikataulutkin oli kiristetty täysin kohtuuttomiksi…

Vapun jälkeen pääsimmekin jo itse taistelutantereelle. Keskeneräisen katsomon takia se oli yhtä suurta rakennustyömaata.

Oman episodinsa loi äänimiesten sähläily. Yksi vetosi sairauteen (jota itsekin sairastin…) ja muilla oli muita syitä. Olimme täysin varpaillamme kunnes löytyi pari nuorta kaveria. Nämä vetivätkin kunnialla loppuun saakka. Tämä sähläily kesti suhkot lähelle enskaria.

Juhannuksen jälkeen saimmekin jo roolivaatteet. Ja siitä alkoikin läpimenojen sarja. Ensimmäinen kestikin surullisen kuuluisat kuusi tuntia… Noh, kyseessä olikin ns. tekninen läpimeno.

Ohjaajamme lunasti hänestä liikkuneet huhut: hän puuttui vähän väliä näyttelijöiden toimintaan ja muutteli näytelmää koko ajan. Moni kertoi olleensa vielä ensi-illassa ihan sekaisin, miten hommat etenisivät…

Ensi-ilta meni upeasti. Sitä olikin syytä jo juhlistaa ja jäimme esityksen jälkeen juhlimaan. Valitettavasti jouduin kokemaan ensimmäisen henkilökohtaisen pettymykseni. Olin elementissäni eli kiinnostunut eräästä henkilöstä, mutta hän ei noteerannut minua vaan vikitteli toista. Yritin hammasta purren väittää että kaikki on hyvin. Lopulta kaverini oksentelu päätti kyseiset juhlat meidän osaltamme. Lähdimme kotiin. Onneksi oli pari vapaapäivää ensimmäisen ja seuraavan esityksen välissä. Oli aikaa sulatella pettymys…

Seuraavat esitykset muuttuivat nopeasti rutiiniksi. Esitysten ollessa puolivälissä, päätettiin se kuvata. Mystisesti kamera toi lisää potkua itselleni ja pitkiin aikoihin koin onnistumisen tunteen. Harmi vain, että esitys ei mennyt kaikkien osalta putkeen ja sitä nauhaa ei vissiin pystytty käyttämään. Pettymys oli suuri. Noh, tästä rutiini jatkui aina viimeiseen esitykseen saakka. Itse aloin jo olla kurkkuani myöten täynnä koko projektia. Päätin jättäväni tämän tähän…

Koitti viimeinen esitys. Se kuvattiin myös. Lopulta viimeinen esitys venyi meidän parhaimmaksi vedoksi. Mieli oli korkealla. Nyt onnistui kaikki yli kaksisataa (+) prosenttisesti ja tämä kaikki jäi nauhalle… Ennen viimeistä esitystä julistettiin, että “suuren” kysynnän vuoksi tämä näytelmä esitettäisiin myös vuonna 2016. Itse olin alussa innoissani… kunnes totuus alkoi valkenemaan… hitaasti mutta varmasti…

Seuraavana päivänä oli taistelutantereen purkutalkoot. Kaikki hajotettiin mitä vain pitikin. Siitä lähdettiinkin sitten karonkkaan. Minä heitin oman porukan sinne ja vein autoni kotiin, josta kävelin juhlapaikalle. Aika paljon itse pyörin omissa oloissani, omissa ajatuksissani. Vaikka olin itsekin humalassa niin tietynlainen käyttäytyminen ärsytti itseäni. Koin joutuneeni ulkopuoliseksi jopa omassa kaveripiirissäni. Ärtymys oli suunnaton. Lähdin lopulta ns. ovet paukkuen paikalta ennen puolta yötä. Hetken kerkesin kävelemään kunnes eräs autolla ollut koppasi minut kyytiin. Tuona hetkenä vannoin jättäväni sekä alkoholin että näyttelemisen. Noh… kummassakaan onnistumatta… Loput lonkeroistani kaadoin viemäriin.

Seuraavan päivän valjetessa heräsin varsin selvänä. Krapulasta ei ollut tietoakaan. Lähdin lenkille. Illalla lähdinkin jo palauttamaan roolivaatteeni kanavalle. Tuntematon Sotilas oli nyt kuopattu… toistaiseksi.

Muistan kuinka lähdin suurin odotuksin itse karonkkaan. Jälleen pettymykseni oli suuri. Siinä lienee yksi syy lisää ärtymykselleni.

Sain kuulla pitkin syksyä erilaisia tarinoita ryhmäkeskustelusta, jossa itse en ollut. Paras oli se kun Nimettömien puheenjohtaja oli suureen ääneen tokaissut kuinka esitämme myös vuonna 2016 Tuntemattoman Sotilaan. Huvitustani lisäsi se ettei lupia oltu kyselty. Entä jos tämä ei olisi onnistunutkaan? Entäpä jos Väinö Linna perikunta ei olisi lupaa antantukaan…?

VUOSI 2016

Vuosi 2015 loppui varsin mielenkiintoisesti. Sain kuulla olevani rasisti mielipiteideni johdosta ja tämä vankisti omaa näkemystäni siitä, ettei minua nähtäisi Tuntemattomassa Sotilaassa vuonna 2016. Noh, itse vuosi 2016 valkeni ja vaikeudet alkoivat. Liityttiin kaverini kanssa tähän näytelmään uudelleen. Itselläni oli tappiomieliala: jotain sisältöä kesälle 2016. Sainpa kuulla myös kuolemattomia viisauksia: “jos en olisi lähtenyt mukaan, olisin antanut voiton sille henkilölle, joka minut rasistiksi haukkui…” Itse olin ahdingossa ja en tuolloin jaksanut noteerata näitä sanoja. Nyt vasta olen alkanut miettimään kuinka typerältä tämä lause kuulosti… Ei siitä sen enempää. Takaisin aiheeseen.

Kuulin että jääkärikapteeni Kaarnan rooli olisi auki. Pian sain tähän vahvistuksen. Maaliskuussa jouduin sokerirasitukseen ja tuloksia odotellessani laitoin ohjaajalle kysymystä tästä roolista. Hän laittoi “korvan taakse”. En osannut odottaa tästä sellaista soutaa huopausta mitä tämä lopulta oli. Kyllä teki ohjaaja hallituksen kanssa ison työn etten vahingossakaan saisi tätä roolia. Lopulta hampaat irvessä joutuivat antamaan tämän roolin minulle. Elettiin jo hyvin pitkälti toukokuuta… Heh…

Harjoituksissa ei ollut sitä samaa henkeä mitä oli ollut vuotta aikaisemmin. Oma motivaationi oli laskussa. Ja niin oli myös sellaisten henkilöiden, joilla ei ehkä ollut varaa valittaa… Sitten eräissä harkoissa yhden naisen katse muutti minun suuntani… Vaaleanpunaisuus alkoi valtaamaan mieltäni. Yritin pitkään taistella näitä tunteita vastaan, mutta turhaan. Jouduin luovuttamaan. Olin jälleen samassa tilassa mitä olin ollut vuotta aikaisemmin…

Vuonna 2016 harjoituksia oli vähemmän. Tuntui siltä kuin koko hommaa pidettiin läpihuutojuttuna ja helppona johtuen edellisen vuoden näytöksistä. Se oli sääli, sillä paljon oli myös uusia ja jotkut roolit olivat menneet uusiksi. Esimerkiksi Kaarnan ja Lahtisen. Toki, harjoituksia oli vähemmän, mutta nyt panostettiin enemmän kokonaisuuteen. Ei siis käyty kohtauksia sieltä täältä vaan enemmän oli läpimenoja. Iso plussa ja ainoa…

Sain opeteltua jääkärikapteeni Kaarnan repliikit vasta kesäkuussa kun aikaa oli enemmän…

Tunne-elämäni oli sekaisin. Olin kiinnostunut tästä naisesta suuresti ja asiaa pahensi vain se, että oma mieli kehitti enemmän ja enemmän vaaleanpunaisia ajatuksia. Näistä asioista olisi pitänyt pystyä puhumaan jollekin, mutta tiesin ettei ketään olisi kiinnostanut. Annoin tunteeni nousta jo niin naurettavalle tasolle, että olin täysin hermona tämän henkilön läsnä. Lopussa kaiken maailman talkoissa tämä henkilö oli itseasiassa se ainoa syy ilmestyä paikalle.

Esimerkiksi lopussa oli jopa niin naurettavia ajatuksia, että kun menin Kaarnana lavalle niin huomasin kuinka tämä henkilö meni silloin katsomoon. Mielikuvitukseni laukkasi ja kovaa… Meni jo niin huvittavaksi oma käytös että ihan ryhtikin suoristui tämän henkilön läsnä ja yritys antaa 110% oli kova…

Noh… se niistä pinkeistä ajatuksista. Oli ns. surevien omaisten näytös. Annoin omasta mielestäni sen 110%. Ohjaaja ja asiantuntijat tyrmäsivät. Seuraava kenraali menikin laiskasti. Ensi-ilta koitti. Takana työpäivän stressi ja puolentoista tunnin lepo. Ensi-ilta oli omalta kantilta katsottuna täysi varjo vuoden takaisesta. Unohdin Kaarnana klassiset replat. Kaveri avitti ja sain homman hoidettua. Stressasin Sarastienä marssia… Ei hyvä. Kiitos asiantuntijat… Koko esitys tuntui kaaokselta. Puoliajan jälkeen alkoi vasta pääsemään vauhtiin… Kunnes…. Kohtauksessa “Rokka kohtaa Sarastien” se pahin virhe tapahtui: unohdin repliikit… Tuli täysi blackout. Lammio pelasti tilanteen, mutta ei niin hyvin etteikö sitä unohdusta olisi pystynyt jättämään huomiotta. Oli kuulemma allekirjoittaneen suu käynyt tyyliin “ei helvetti…” Söi miestä ihan satasella. Jäin enskaribileisiin. Fiilis oli nollissa epäonnistumisen takia… Kyllä porukka yritti lohdutella mutta ei se auttanut. Onneksi oli välipäivä edessä. Noh, enskaribileissä oltiin kolmeen asti aamulla. Kyrvitykseni oli suuri. Sain kokea jälleen saman pettymyksen mitä vuotta aikaisemmin: tunteeni eivät saaneet vastinetta. Sydämmeni oli jälleen murskana… Tunteet kuolivat yhtä nopeasti kun ne olivat syttyneetkin… Fiilistä ei yhtään nostattanut känniläisten örvellys. Itse olin vielä kaiken tämän lisäksi kohtalaisen väsynyt ja sen takia enemmän ärtynyt.

Olo oli ulkopuolinen: toiset puhuivat leffoista, sarjoista ja toiset muista asioista. Itse en ymmärrä tv-sarjoista/ leffoista mitään ja muiden keskusteluihin oli vaikeaa ottaa osaa… Fiilis oli surkeampi mitä vuotta aikaisemmin. Toki itsestäni tuntui koko enskaribileet täysin hengettömältä. Ei ollut sitä samaa hohtoa mitä vuonna 2015, kun kaikki oli uutta ja upeaa. Päätin tuolloin etten jäisi karonkkaan.

Ensi-illan jälkeisiin esityksiin oli äärimmäisen vaikeaa saada fiilistä. Katsojamäärät olivat surkeat alussa ja itseasiassa toinen esitys jouduttiin peruuttamaan kahdentoista katsojan ja surkean kelin takia. Tietenkin henkseleiden paukuttelijat pääsivät ääneen: Nimettömät vetävät kelissä kuin kelissä ja RAHA RAHA RAHA! Tulin tulokseen että tämä oli tässä. Keskityin vain vetämään esitykset läpi rimaa hipoen. Ja niin ne etenivätkin. Ei ollut hyviä eikä huonoja kierroksia. Viimeistä edellisessä näytöksessä päätin säästellä itseäni vikaa varten. Se kannatti. Ylsin elämäni parhaimpaan suoritukseen lavalla. Kaikki meni enemmän kuin 110%! Kaikki meni niin nappiin vaikka alussa meinasinkin ekan käskyn mokeltaa teloituksen reploilla…

Lisäilin reploja leffasta ja sain siitä pienimuotoista kiitosta. Erehdyin asiasta tosin mainitsemaan eteenpäin ja sain varsin köykäisen vastaanoton. En antanut sen lannistaa itseäni. Kerrankin koin onnistuneeni. Tähän oli hyvä lopettaa ura näyttelijänä!

LOPPUSANAT:

Kaksi vuotta nimettömissä olivat raskaita henkisesti itselleni. Opin ihmisistä paljon sellaista, mitä en olisi uskonut. Opin myös sen mihin johtaa jos arvot ovat väärät. Raha ei saa mennä inhimillisyyden edelle. Valitettavasti tämän näin liian läheltä Nimettömissä. Tämä toki on vain MINUN mielipiteeni. Tämä näytelmä olisi pitänyt jättää yhteen vuoteen. Olisi pitänyt lopettaa huipulta. Nimettömät eivät ajatelleet esityspäiviä laatiessaan ihmisten siviilielämää: osalla saattaisi olla jopa töitä. Mielenkiintoani söi myös se, että vaikka kuinka olin esillä, aina joku varasti shown. Lopussa heitin esimerkin (jota ei ymmärretty oikein), että vaikka olisin ollut yksin munasillani lavalla, ei kukaan olisi mitään huomannut… Noh, tähän on hyvä lopettaa. Minun polkuni Nimettömissä ja teatterin lavoilla on nyt kuljettu.

Tiedän, että moni ihminen näkisi minut ennemmin teatterin lavalla kuin laivan, linja-auton tai rekan ohjaimissa. Tiedän että ihmiset pitävät minua ennemmin taitelijana kuin raskaan työn raatajana. Valitettavasti itse en suostu tähän. Minulle näytteleminen ei merkitse mitään. Esittävästä taiteesta vain musiikki merkitsee, mutta sehän taas ei kiinnosta ketään…

Minulla on oikeus lopettaa tämä touhu ennen kuin tämä riistää ne loput henkiset voimavarani. Minulla on oikeus valita ITSE oma tieni. Näiden kahden vuoden aikana olen oppinut sen, että näytteleminen ei ole se jota haluan tehdä. Monet leimaavat minut mielenvikaiseksi. Kuka nyt ns. raskasta paskaduunia haluaisikaan tehdä? Teatterihan on jokaisen unelmaduuni…

Tähän on hyvä lopettaa. Olen jälleen yhden kokemuksen viisaampi.

Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.

Sotamies Vanhala (Tuntematon Sotilas)

Tietoa kirjoittajasta

Risto Holopainen

Kuopiolainen tubettaja ja blogaaja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *