Onneton rakkauslaulu

Tapasin amiskassa erään naispuoleisen henkilön syksyllä 2009. Tuttavuus ei toki ollut mikään uusi, sillä käytiin samaa yläastetta aikaisemmin. Varsinaisesti aloimme tutustumaan toisiimme vuoden 2010 syksyllä. Olin ihastunut jo tuolloin kyseisestä henkilöstä, mutta kun en saanut vastakaikua tunteisiini, päätin jatkaa ystävänä. Ystävyytemme oli ns. on/off-suhde: välillä olimme tiiviisti yhteyksissä ja sitten saattoi olla vuodenkin tauko. Vuonna 2013, yli vuoden tauon jälkeen, kyseinen henkilö laittoi yllättäen viestiä minulle ja kyseli kuulumisia… Sanotaan näin, että tästä alko eräänlainen tapahtumaketju johon en uskonut päätyväni…

Jo vuoden 2014 alussa koin pientä kipinää, mutta kun tiesin tiettyjä piirteitä kyseisestä henkilöstä, hautasin tunteeni. Jälkiviisaas on aina hyvä olla. Olisiko pitänyt antaa olla? Omille muutettuani aloin vierailemaan tämän naishenkilön luona. Varsinkin maaliskuussa jolloin käytännössä asuin hänen luonaan. Pelailtiin ja “parannettiin” maailmaa. Hauskaa oli. Tunteet tätä naishenkilöä kohtaan heräsivät. Tällä kertaa tunne ei ollut yksipuolista. Hänkin “tunsi” jotain minua kohtaan. Yritin tapattaa kyseiset tunteet siinä onnistumatta. Lopulta ajauduin siihen tilanteeseen että oli pakko tunnustaa.

Se viikko oli raskas: toisella kaverilla oli ongelmia yms. ja nämä vaivasivat itseäni myös. Sitten tämä tunteiden tunnustus sekottivat minua lisää. Ensimmäinen kerta kun olin tällaisessa tilanteessa. Toki tämä tunnustus itsessään oli jo mielenkiintoinen. Tämä henkilö oli jo tajunnut ja lopulta vingutti minua ihan kympillä. Itse luulin vinguttaneeni häntä… Huvittava episodi. Tunnustuksen jälkeen keskusteltiin aina aamun pikkutunneille saakka. Tunnustuksen jälkeiset viikot olivat varsin mielenkiintoiset. Ensimmäiset illat meni lohdutellessa kun toinen kärsi ahdistuksesta yms. Lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että “kassellaan syssymällä”. Vastaukset oli pitkään “ehkä”. Eli naisen “ei”. Pääsiäisen jälkeen aina toukokuun lopulle oli eräänlainen suvaintovaihde. Vastaus oli aina “ehkä”. Minä koin sen positiivisena merkkinä. Toki tähän väliin mahtui vaikeita viikkoja kun minulle ei haluttu kertoa ongelmista. Syyllistin tästä jopa itseäni johtuen suuresta epätietoisuudesta. Toukokuun lopulla tilanne sitten muuttui. Entuudestaan suuri epävarmuus vaihtui suurempaan. Jopa se, että olin MIES, aiheutti ahdistusta… Ei sen takia että olisin liian äijä vaan muista syistä…

Päädyimme kokeilemaan “parisuhdetta” INTERNETIN kautta. Vaatimuksena oma-alotteellisuus, mutta ole oma-alotteinen jos kaikki teot aiheuttavat vain ahdistusta. Kyseinen “kokeilujakso” päättyi puolentoista viikon kohdilla. Valitettavasti tässä välissä kävi klassiset: onneton suhde johti ihastumiseen toiseen naiseen. Tästä se vasta show syntyikin kun menin tunnustamaan tämän. Sain anteeksi, mutta varmasti vaikutti jatkoon. Loppujuhannus menikin rauhallisemmin muutamaa muuttujaa lukuun ottamatta…

Kuukausi vaihtui heinäkuuhun ja meillä oli suunnitelmissa että alkaisin vierailemaan hänen luonaan. Hän oli juuri muuttanut Leppävirralle. Tämä oli ensimmäinen vierailu kuukausiin. Ajoin kymmeniä kilometrejä vain katsomaan kun toinen pelaa tai katsoo tv-sarjoja. Tämä tilanne ahdisti itseäni koska itselläni oli tunteet vielä pelissä… Meillä oli hienot suunnitelmat loppukesää varten: vierailu Mikkeli ja kyläkauppa Tuurissa. Noh, nämä reissut (onneksi) jäivt tekemättä. Ainoa reissu mikä saatiin tehtyä oli vierailu Orinoron rotkolla. Mieleni valtasi negatiivisuus johtuen ulkopuolisuuden tunteesta. Toinen kuolasi fiktiohahmojen perään kun vieressä oli mies jolla oli suuretkin tunteet. Loppujen lopuksi jouduin tahtomattani hyväksymään sen, kuinka huvittavaa on olla mustasukkainen fiktiohahmoille. Heinäkuu lähestyi loppua ja suuret toiveet olivat vaihtuneet pettymyksiin. Sitten tuli jokin älynväläys että valvon yhden yön putkeen. Tämä meinasikin kostautua rattiin nukahtamisella (nimim. lähes parin vuorokauden valvomisen jälkeen…) Kyseinen yö oli sikäli merkityksellinen että silloin tapahtunut suunnanmuutos näkyy edelleen tänäkin päivänä.

Valitettasti tämä ei kelvannut kyseiselle taholle. Seurauksena viikoksi hävitään omiin fantasiamaailmoihin ja vastaukset oli kaikkea muuta kuin ystävällisiä…

Tämän jakson aikana tajusin ketkä olisivat todellisia välittäviä ystäviä. Se taho keneltä toivoin tukea ei sitä antanut. Avauduin ongelmistani ensimmäisen kerran. Halusin saada laajaa näkökulmaa. Sain suoran vastauksen: jätä se nainen! En uskonut. Erehdyin mainitsemaan rakastavani kyseistä henkilöä ja se muutti jälleen hetkeksi suunnan. Suunnan kohti parempaa… Kaikki vain oli sairasta teatteria. Elokuun 20. päivä on jäänyt mieleeni lähinnä katteettomasta ”kyllä”-vastauksesta ja halauksesta. Tajusin vasta pikkuhiljaa että olin parisuhteessa. Ja tämäkin tajuaminen tapahtui vasta viimeisellä viikolla kun kaikki oli kääntymässä tuhoon. Kinastelimme haaveistani. Se aiheutti ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja syy oli yksinäisyys. Ei katoaminen merellä…

Elokuun viimeinen viikko käynnistyi myrskyisästi. Aloitin työharjottelun entisessä koulussani. Tehtäväni oli avustaa oppilaita ammatillisissa aineissa. Ensimmäinen viikko vain ei ollut mikään helppo. Draamaa oli sekä omassa että muiden elämässä. Viimeisinä iltoinamme kävimme kiivasta keskustelua haaveistani. Haave merenkulusta kyseenalaistettiin täysin. Lopulta “alistuin”. En alistunut. Sisälläni kuohui mutten ilmaissut sitä. Pyysin anteeksi käytöstäni. Viimeisenä iltana päädyimme jatkamaan “sopuisasti” eri teitä “ystävinä”.Vierailin kyseisen naishenkilön luonna kerran. Se on viimeinen kerta kun näin häntä. En tuntenut mitään. Halusin vain pois tilanteesta. Hävisin hänen elämästään jättämättä hyvästejä. Katkaisin välit. Koin rankaisseeni häntä tilanteesta joka johti minut melkein häkkilinnuksi. Tämän jälkeen hän otti muutaman kerran yhteyttä mutta olin torjuvalla kannalla. Se oli loppu.

Jälkipyykkeinä mainitsen, että kyseinen henkilö leimasi minut 5-vuotiaan tasolle jääneeksi kakaraksi kun olin arvostellut häntä julkisesti. Noh, miten vain. Latisti tunnelmaa kummasti kun olin ensin selvinnyt elämäni ensimmäisetä krapulasta… Luin myöhemmin hänen blogimerkinnästään kunniallisen ripityksen. Loppujen lopuksi minä sain syyt niskoilleni… Huvittavinta tässä kaikessa vain oli se, että ensin haukutaan ja sitten mietitään olenko armahtanut. Tämä sai itsessäni aikaan eräänlaisen hyökkäävän asenteen. Halusin puolustauta, hyökätä takasin. Lopulta tämä kulminoitu siihen että molemmat haukuttiin toisiamme omissa Twittereissämme. Itse toki mahtavassa maistissa. Koin kuitenkin voittaneeni sillä kyseinen henkilö myöhemmin poisti erään kirjoituksen joka enemmän tai vähemmän viittasi minuun…

Tuhon siemenet oli kylvetty jo alusta lähtien. Ihminen vetosi henkisiin arpiin eikä halunnut kasvaa niistä yli. Itse tein kaikkeni, mutta lopulta jouduin häpeämään jopa omia tunteitani. Kaikki teot oli oikeutettuja ja aina vedottiin johonkin diagnoosiin… Opetus oli karu ensimmäiseksi kerraksi. Nyt tiedän mitä vaadin. Ja minulla on oikeus vaatia ja olla valikoiva.

Nyt aina ja ikuisesti.

Tietoa kirjoittajasta

Risto Holopainen

Kuopiolainen tubettaja ja blogaaja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *