From Hero to Zero – Kun ammatti määrittelee ihmisen…

Share

Kuva: Miguel Á. Padriñán / Pexels

Epäterveestä keskustelukulttuurista on tullut koronapandemian myötä uusi normaali. Eriävän mielipiteen esittäjä ollaan valmis lynkkaamaan sanallisesti, jotta hänet saadaan muuttamaan näkökantansa muita miellyttäväksi. Herkempi luhistuu. Vahvempi iskee takaisin.

Olen itsekin kohdannut tämän epäterveen keskustelukulttuurin, mutta tosin jo kauan ennen koko koronapandemiaa. Tuleekin mieleen, että voiko ammatti oikeasti määritellä ihmistä näin paljon? Omasta mielestäni olen ollut paljon paremmassa asemassa ja paljon pidetympi kuin mitä olen nykyään. From Hero to Zero kuvastaa tätä oikein hyvin.

Nykyään saa aika tarkkaan miettiä esimerkiksi sanojaan, ettei ne vahingossakaan aiheuttaisivat kohtuutonta mielipahaa muissa. Kokemukseni epäterveestä keskustelukulttuuristahan ajoittuu niinkin ”kauas” kuin vuoteen 2017, jolloin aloitin bussihommat.

No minkälaiset ovat sitten olleet omat kokemukseni tästä? Kertomiani juttuja on tylysti skipattu, vaihdettu mielekkäämpiin ja jopa ”kumottu” toisilla aiheilla. Jälkimmäisen toiminnan ideaa ei kannata minulta tarkemmin kysellä, sillä en osaa vastata tähän…

Olen myös saanut suoraa ”palautetta” juttujeni epämiellyttävyydestä. Ja tämä kaikki tosissaan vain koska bussijutut eivät kiinnosta. Tämän lisäksi kaikki edellä mainittu toiminta on koettu oikeutetuksi. Itse kyllä olen saanut senkin edestä sitten kuunnella muiden murheita ja/tai tarinointia heidän lempijutuistaan.

Myös sometoimintani on herättänyt hilpeyttä ja videoiltani läpi paistava innokkuus busseja ja bussijuttuja kohtaan on koettu hauskaksi katsottavaksi. Tiedä sitten onko tämä jonkin sortin v*ttuilua vai kehumista, kun aikaisemmin mainitsemani toiminta antaa syyn kallistua keljuilun puolelle.

Ääni on muuttunut niistä ajoista, kun tuhrasin asiavirheitä täynnä olleita dokkareita vailla suurempaa mielenkiintoa. Ne olivat niitä ”parempia” videoita. Jännä vain, että juurikin näiden ”huonompien” bussivideoiden ansiosta taas kanavani aloitti vahvan kasvun. Tätä ei tapahtunut näiden ”laatuvideoiden” kanssa.

Pakko paukuttaa henkseleitä, että jopa bussialan isot toimijat ovat omissa julkaisuissaan jakaneet bussivideoitani. Tämä jos mikä on tullut täytenä yllätyksenä. Eipä minun ”laadukkaampia” videoita jakaneet omissa julkaisuissaan esimerkiksi Tieteen Kuvalehti tms.

Itku pitkästä ilosta ja suhtautuminen tekemisiäni kohtaan muuttui tosissaan heti nuivempaan, kun lopetin nämä ”laatuvideot”. Näiden ”huonojen” (parempien) videoiden tuoma kasvu kanavalleni on niinkin punainen vaate, ettei siitä ole pahemmin pystynyt monienkaan kanssa puhumaan.

Jälleen sama ilmiö kuin aiemmin: minun kuuluu kuunnella hiljaa kun muut tarinoivat omista saavutuksistaan somessa. Minulla ei tämän perusteella ole siis oikeutta onnistua ja menestyä, ellen olisi halpa kopio esimerkiksi Petteri Mikkosesta tai Finntop5:sta. Hyviä tubettajia kummatkin, mutta haluan olla oma itseni enkä mikään karvalakkiversio heistä. Tätähän kutsutaan omaksi identiteetiksi.

Väitän, että minun arvoni ihmisenä on laskenu kun aloitin bussihommat vuonna 2017. Onko tähän vaikuttanu se, että olen liikaa puhunut työstäni ja se on sitten nostanut kateuden pintaan, vai onko kyseessä aivan jotain muuta? Kateuttahan ei minulle tosin koskaan tulla myöntämään, joten tämä jää vain jossittelemiseksi. Toiminta itsessään, eli hyökkäily, skippailu yms. vaan viittaisi tähän.

Tarkemmin ottaen minunhan tässä pitäisi olla kateellinen ja katkera. Monet ovat onnistuneet perustamaan perheen ja taitavat jo maksaa omista seinistäkin. Mitä minulla loppujen lopuksi on? Vain vakityö ja siinäpä se sitten onkin. Ei parisuhdetta, ei jälkikasvua ja tälläkin hetkellä taidan kustantaa vuokrallani vuokranantajani lomamatkat.

Muutenkaan työni ei pitäisi mitään kateutta herättää. Työtäni ei arvosteta, ylipitkät työpäivät, epävarmuus tulevaisuudesta kilpailutusten johdosta, väkivallan uhka, vaikeat asiakkaat ja vielä vaikeammat esimiehet. Mitä kadehtimista tässä on loppujen lopuksi?

Tämä hyökkäily on lisännyt jo entuudestaan epävarman miehen epävarmuutta. Ja myös oma arvostukeni on ajoittain ollut aika alhaalla. Entäs sitten jos esimerkiksi treffeillä vastapuoli kyselisi työstäni? Miten paljon uskallan puhua työstäni ennen kuin vastapuolen mielenkiinto katoaa? Kauanko minua jaksettaisiin kuunnella? Ja ennen kaikkea kenelle pystyisin puhumaan työstäni, varsinkin jos jotain ikävää on sattunut? Luottamus on valitettavasti kärsinyt merkittävästi.

Kaikki tämä mielipaha vain sen takia, kun juttuni eivät ole kiinnostaneet. Pääasia kuitenkin kun tuntuu olevan se, että oma mielipide ja mielenkiinnon puute on saatu tuotua julki keinolla millä hyvänsä.

Lopuksi haluan vielä mainita sen, että toisen ihmisen mielenkiinnon kohde ei ole minusta ase häntä itseään vastaan. Tämä jos mikä on monilla ihmisillä menettänyt tyystin merkityksensä.
Itselläni aseeksi tämä muodostuu vasta siinä tilanteessa, jos vastapuoli on tehnyt hyökkäävän aloitteen minua vastaan esimerkiksi käyttämällä minun lempiasioitani aseenaan minua itseäni vastaan tai toistuvasti skipannut minun juttujani. Samalla mitalla takaisin. Kynnysmatoksi ei pidä asettua ja omista oikeuksistaan on pidettävä kiinni!

Toivon todella, että joku kaunis päivä tämä jatkuva vastakkainasettelu loppuisi. Tämä on itsestäni sangen kuluttavaa, mutta varmasti myös siitä toisestakin osapuolesta.

Tästä tuli nyt aika angstinen avautuminen, mutta tämmöistä taakkaa ei vain ole enää järkevää pitää sisällään. Luultavasti tällä blogikirjoituksella on seurauksena, mutta sen aika näyttää.

Nyt kuitenkin päästän teidät nauttimaan aurinkoisesta kevätsäästä. Oikein hyvää kevään jatkoa! Se on moro!

Risto Holopainen

Kuopiolainen tubettaja ja blogaaja.

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.