Risto Holopainen – Kotisivut & Blogi

On tullut aikaa hiljaa kiittää ja…

… ja kumartaa. Kirjoitan tämän merkinnän työpaikallani kun nyt siihen on mahdollusuus. Merkintä liittyy tunteiden kuoppaamiseen ja sen vaikeuteen. Noh, asiaan…

Olen paljon jauhanut epäonnisesta parisuhteestani joten nyt on aika kertoa ajasta sen jälkeen.

Minulla alkoi parisuhteen lopulla työharjoittelu kopiksella koulussa, josta aikanaan valmistuin media-assistentiksi.

Valitettavasti suhteen loppu oli myrskyisä. Tämä onneton hetki mahdollisti sen, että tunteeni kuolivat täysin silloista tyttöystävääni kohtaan. Samalla tämä mahdollisti sen, että kiinnostuin eräästä nuoresta naisesta.

Minä toimin tuolloin apuopettajana kyseisessä koulussa. Olin aikaisemmin kesällä ollut samanlaisessa tilanteessa ja siitä sain ison shown aikaiseksi. Noh, nyt vähät jaksoin välittää koko suhteesta.

Ero tuli kuukauden vaihtuessa ja sen jälkeen tunteeni roihahtivat tätä nuorta opiskelijalikkaa kohtaan. Samalla loin näistä tunteista itselleni suuren mörön jonka annoin hallita itseäni. Miten? Menin lukkoon jos piti auttaa kys. henkilöä jne. En jaksa luetella. Sanotaan näin että seisoin kuin tikku paskassa.

Rohkaisin myöhemmin itseäni ja laitoin Facebookissa kaveripyynnön menemään. Hän hyväksyi sen… Olin jälleen samassa tilanteessa kuin vuosia aikaisemmin: laitoin kaveripyynnön ihastukselleni, hän hyväksyi sen ja siinä kaikki. Toivoin hänen alkavan viestittelyn kanssani. Sitä päivää en nähnyt. Tämä nainen (ehkä tiedostamatta asiaa) kiusasi minua katseillaan. Lopulta yllytettynä tein itse aloitteen. Laitoin viestiä, mutta ohraisesti kävi. Vastausta ei kuulunut. Onneksi oli välipäuvä, mutta pakeneminen ei auttanut vaan jouduin kohtaamaan kyseisen henkilön seuraavalla yhteisellä tunnilla… Olo oli varsin vaivautunut…

Noh, aika meni nopeasti ja joulun jälkeen tämä henkilö vastasi. Itse olin tuolloin kovassa hutikassa kavereideni kanssa. He itseasiassa vähän rajottivat minua humalatilan takia. Noh seuraavana krapulaisena päivänä keskustelu jatkui lyhyesti….

Tulevina päivinä laittelin viestiä muutaman kerran… Siinä kaikki. Keskustelut oli lyhyitä. Alkuvuodesta lyhyen tauon jälkeen pommitin häntä jälleen periaatteella kaikki tai ei mitään… noh… hutikassa oltiin jälleen. Morkkis oli suuri ja olo oli jälleen varsin vaivautunut seuraavina päivinä…

Miksi luovutin liian helpolla? Syy oli yksinkertainen: ei vastakaikua. Luovutin helpolla ja myönnän sen. Se vain on enää turha rutista kun paskat on jo housussa.

Tässä episodissa oli yksi mielenkiintoinen kaavio: olin parisuhteessa, mutta lopulta siitä oli helppo päästä yli. Tämä nuori nainen jota “kiusasin”, tästä oli vaikea päästä yli vaikka tunteet olivat vain ihastumisen asteella. Miksi tämä sitten on ollut niin vaikea pala? Veikkaan että jossittelussa lienee se syy. Entä jos olisin vain jatkanut yrittämistä, entä jos olisin puhunut hänelle kasvotusten jne. jne.

Tulevaisuutta tämän henkilön kanssa tuskin lienee, sillä olen hänet poistanut mm. Facebookista kavereista. Kyseistä henkilöäkään en ole nähnyt kuin vilaukselta sitten tammikuun…

Veikkaan että tämä tarina on yksi niistä surkuhupaisimmista: nainen vilkuilee ja minä tulkitsen ne väärin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä muuten viimeinenkään kerta…

Omaa tunnetasollista tyhmyyttä todellakin kuvastaa se, että joillain naisilla saattaa olla vain tapana tuijotella. Näitä katseita ei pitäisi tulkita tunteiksi…

Opinko minä tätä koskaan? En usko…

On siis tullut aika hiljaa kiittää ja unohtaa tämä nainen… Johan se on jo aikakin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *