Muistot

Eilen puhuin autismista mainiten asioiden muistamisesta. Tämä blogimerkintä ei liity asiaan vaikkakin mainitsen sanan ”muisto”!

Eli. Perjantai-lauantai välisenä yönä olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa. Ihan hyvä ilta oli. Se on vain valitettavaa, että sain eräänlaisen flashbackin entisestä rakkaudestani.

Se on erikoista, kuinka jokin pieni kappale voi nostaa muiston ja eräänlaisen kaipuun menneisyyteen. Kappalehan oli Celine Dionin – My Heart Will Go On. En tiedä miten tämä sai aikaan kyseisen prosessin. Laulettiinko me tätä aikanaan vai mitä? En muista.

Noh, pitkin lauantaipäivää tätä kaipuuta menneisyyteen oli jatkunut, mutta ei tosin enää niin vahvasti. Rupesin mielessäni kyseenalaistamaan päätöstäni raivata hänet tieltäni. Teinkö oikein, kun raivasin rakkauden mahdollisen uran tieltä. Toisaalta tätä ajatusta tukee se, että haaveeni oli suuri este hänelle. Ei sen takia, että saattaisin kadota merillä, vaan sen takia, että hän joutuisi olemaan yksin. YKSIN!

Jos nainen rakastaa miestään OIKEASTI, hän antaa sinun yrittää tavoitella omia päämääriään. Minä olisin antanut hänen toteuttaa itseään, mutta hän ei olisi antanut minun tehdä sitä mitä itse olisin halunnut todellakin tehdä! Sen sijaan minun tekemisiäni kyseenalaistettiin.

”… haluatko sinä tätä todella…”
”… jos halusit nuorempana tätä, oletko kasvanut yhtään niistä ajoista…?”

Kaikki tämä kyseenalaistaminen vain sen takia, että minä HALUSIN elämältäni jotain.

Nyt palaan siis kysymykseen, teinkö oikein? Tein. Minä en ole häkkilintu. Jos pari rakastaa toisiaan, ne myös tukee toisiaan. Jos vain toinen osapuoli rakastaa toista osapuolta, eli tunne on vain yksipuolista, toinen joutuu alistumaan tai hyväksikäytetyksi. Toinen osapuoli yrittää vain hyöytyä toisesta loisen lailla. Ei ne muuten yhdessä olisi.

Minä en ala erikseen yksityiskohtia paljastamaan menneestä ”suhteesta”… Nyt joku varmaan kysyy, että minkä takia sitten ei pysytty ystävinä.

Suhde ei olisi toiminut ystävyytenä, koska tunteet

Toimiko se loppujen lopuksi ollenkaan?

Tätä ei olisi koskaan tapahtunut, jos tällä henkilöllä ei olisi mennyt ”poikki” erään kaverinsa kanssa. Täten meidän välillä ei olisi kuunaan tullut mitään.

Minulla ei enää yksinkertaisesti ollut mielenkiintoa koko ihmistä kohtaan. Ehkä siis alitajuntani oli iskostunut ajatus: kierrä kaukaa.

Halusinko katsoa kun toinen pelaa? Ei kiitos!

Noh, summa summarum.

Asiat olisi voinut toki hoitaa järkevämminkin. Näin ei olisi syntynyt katkeruutta. Toisaalta… Jossittelut on täysin turhaa haihattelua enää. Tästä kaikesta on aikaa jo sellaiset vajaa puoli vuotta. Aika kuluu, ihmisten on mentävä elämässään eteenpäin. Minä olen mennyt ja toivon myös tämän toisen osapuolen menneen.

Palatakseni aiheeseen, mainitsen vain sen verran, että prosessi unohtamisessa ei ole täysin valmis. ”Flashbackejä” tulee varmasti vielä monen monta kertaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, sillä olen saanut näitä kuunnellessani vanhoja kappaleitani, joita olen tehnyt kauan aikaa sitten. Myös silloinkin, kun oltiin ”yhdessä”…

Aika kultaa muistot…

Tietoa kirjoittajasta

Risto Holopainen

Kuopiolainen tubettaja ja blogaaja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *