Risto Holopainen – Kotisivut & Blogi

Pohdintaa

Olen tässä miettinyt asioita jälleen. Mitä uutta siinä on? Kaikkihan meistä miettii. Jotkut enemmän tai vähemmän.

Tällä kertaa en ole miettinyt kovinkaan syvällisesti vaan ihan musiikillisia asioita. Kaikkihan siis tietää sen, että minulla on eräänlainen bändihaave. Olenhan huutanut siitä jo riittämiin.

Ja huutelen lisää. Viime viikolla äänitin sitten ensimmäisen demoni, eli “Tuonelle Vihityn”. Biisi kuulostaa ihan hyvältä jopa, vaikka huonolaatuinen onkin. Tämä herätti jälleen sen synkemmän puolen minusta esiin.

Olen nuoruudessani kuunnellut Black Metallia, ja jopa ihan äärimmäisintä sellaista. Jostain kumman syystä sitten luovuin siitä ja vaihdoin “kevyempään”, koska sävelsin tuolloin (vuonna 2010!) erään biisin joka vaikutti minuun suuresti.

Tuo biisi (jota ei yllättäen enää minulla ole) sai vaihtamaan leiriä. Ennen halusin säveltää nyt halusin vain treenata pakkomielteisesti asioita. Säveltäminen jäi takaa-alalle aika pahasti.

Musiikkihan ei siis pitäisi olla pakkomielle vaan intohimo. Siihen ei saisi pakkomielteisesti suhtautua vaan sydän roihuten intohimoa.

Muistan kärsineeni asiasta jopa eräänlaista identiteettikriisiä. En tiennyt kumpaa haluaisin. Heavya vai Metallia. Muistan jopa tuolloin nähneeni unia asiasta.

Tuolloin asioita vielä vaikeutti se, että “halusin” kitaravirtuoosoksi. Suureksi sellaiseksi. Tässäpä sitten se kolmas ongelma…

Mutta kirotaan ensimmäiseksi se toinen ongelma.
Sellaisilla ihmisille ei kannata puhua mitään omista haaveistaan, joista tietää varsin selvästi, että p*skaa sataa niskaan takuuvarmasti. Tältä kyseiseltä henkilöltä mm. sain kuulla että en voi soittaa Black Metallia, kun en näytä “rikolliselta”. Tämähän taisikin pahentaa sitä identiteettikriisiä…

Eihän kitaraa naamalla soiteta vaan käsillä!
Tästä heräsikin ne manipulointi ajatukset, jotka saivat minut todellakin kiehumaan…

En todellakaan suostu tekemään päätöksiä omasta elämästäni, kuin toiset sanelevat. Varsinkin jos joku asia on sellainen, että se on intohimo. Rakkaus. Näitä ajatuksia pallottelin mielessäni pitkään.

Palataan nyt siis kolmanteen ongelmaani. Eli haave suureksi kitarasankariksi tulemisesta. Muistan edelleen, että kun koulut päättyivät vuonna 2011, olin suunnitellut koko loman olevan ns. treeniloma. Treenaisin kaikki kitaransoittoon liittyvät asiat yms. Noh, tätähän ei kuunaan tapahtunut. Morkkis jatkui. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Mutta kun oli pakko kun muut sanelivat…

Jälkiviisaasti ajateltuna minä en saanut olla minä.

Minua kiinnosti, ja kiinnostaa edelleen, vain säveltäminen. Ei minua oikeasti kiinnosta tilutus, vaikka jonkin verran sitä osaan. Se ei vain ole minun juttuni. Kitara on minulle sävellystyökalu ja ylipäätään työkalu ilmaista itseäni musiikillisesti. Nyt kun tuskailin sen suhteen, kun treenaus ei kiinnostanut, niin loppujen lopuksi minä en saanut omaa ääntäni kuulumaan.

Paremmin minä sain oman ääneni kuulumaan mustassa metallissa, mutta se oli tuolloin menettänyt täysin hohtonsa (pakotettuna) tietyn ihmisen takia. Miksi näin tapahtui? Miellyttämisen halu. Muistan, edelleen kun aloitin amiskan niin mieltymykseni Black Metalliin tuntui olevan eräänlainen piikki tämän ihmisen lihassa. Se häiritsi häntä paljon. Kuittailut sain aika monta kertaa kuulla asiasta. Turhaan!

Kirosin aikaisemmin vuotta 2012, mutta nyt alkaa tuntumaan siltä, että siitä oli vain hyötyä. Halusin merille, mutta en tule pääsemään. Tajusin vasta vuonna 2013. Vuosi 2012 oli siis eräällä tavalla hyvä “välivuosi”. Musiikki jäi takaa-alalle, mutta nyt kun tämä on tullut takaisin, niin minun ajatukseni ovat selkeämmät. Edelleen sama vika. Treenaaminen ei kiinnosta vaan luominen.

En saa “patoutumiani” purettua tiluttamiseen vaan sointuihin. Enkä poppiin vaan ihan oikeasti rokkiin. Haluan olla jälleen se Risto, joka olin ennen tätä kevytlevi villitystäni. Haluan olla jälleen se, joka kirjoitti niitä mustia virsiä!

Nyt. Aina. Ja Ikuisesti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *